Wautoja tai Wauto-toimintaa ei mielestäni täydellisesti voi ymmärtää ilman Wauton kohtaamista. Sen minulle on nyt osoittanut kaksi kenttämatkaani kahdelle eri paikkakunnalle kahden eri wauton kyytiin.
Liikkuvan nuorisotyön tutkimushankkeessa jalkaudutaan kentälle ja havainnoidaan liikkuvaa nuorisotyötä, fokusoituen Walkers-autojen eli Wautojen toimintaan. Kenttäjaksojen toteutuksessa kiinnitetään erityistä huomiota alueellisiin eroihin ja siihen, että havainnoitavat paikkakunnat edustavat mahdollisimman monipuolisesti ja kattavasti Wauton toimintaa. Kenttäjakson aikana tutkija jalkautuu nuorisotyöntekijöiden kanssa kentällä ja seuraa Wautojen puitteissa tehtävää työtä.
Kentälle tässä hankkeessa piti lähteä melko kiireesti aikataulullisistaWauto-jaksoihin liittyvistä syistä, sekä pandemian aiheuttamasta epävarmuudesta johtuen. Koska kentällä Wautojen matkassa on käytännön sanelemana oltava nyt, kokoan ymmärrystä liikkuvan nuorisotyön historiasta sekä sen valtakunnallisesta tilanteesta samaan aikaan. On kuitenkin hyvä, että olen päässyt kentälle miltei heti, sillä liikkuvaa työtä, Wautoja tai Wauto-toimintaa ei mielestäni täydellisesti voi ymmärtää ilman Wauton kohtaamista. Sen minulle on nyt osoittanut kaksi kenttämatkaani kahdelle eri paikkakunnalle kahden eri Wauton kyytiin.
Mitä kentällä olo tarkoittaa?
Perinteisestä pitkäkestoisesta etnografiasta tämän tutkimushankkeen havainnointi kentällä poikkeaa melko paljon. Oikeastaan voidaan puhua enemmänkin kentällä vierailuista kuin kentällä olosta. Käytännön syistä kenttäjaksot ovat ennemminkin ”pistäytymisiä” eri kentillä, joista osa on minulle paikkakuntina tutumpia, osa ennalta täysin vieraita.
Liikkuvan nuorisotyön tutkimuksen kentät ovat varsin monipuoliset. Toisin kuin esimerkiksi koulutusinstituutio (ks. esim. Lappalainen ym. 2007), nuorisotyö ei tarjoa kovinkaan selkeää, tiukkarajaista lainsäädännöllisesti ja yhteiskunnallisesti säädeltyä toimialaa – vaan oikeastaan päinvastoin. Löyhähkö nuorisolaki antaa tilaa alueellisesti paikallisiin tarpeisiin toteutettavalle nuorisotyölle, mikä tutkimuksen kannalta on haastavaa, sillä kenttä on kaikkea muuta kuin yhtenäinen. En siis voi keskittyä havainnoimaan ja tutustumaan ainoastaan liikkuvaan nuorisotyöhön vaan kunkin kenttäpaikkakunnan nuorisotyöllistä toimintaympäristöä pitää ottaa haltuun myös laajemmin. On asetuttava konkreettisesti kartalle sekä saatava käsitys paikkakunnasta ja maantieteestä. Samalla on tehtävä itselle selvyyttä alueen nuorten ajankohtaisista tilanteista, nuorisokulttuurisesta maisemasta, paikallisesta nuorisotyöstä ja sen käytänteistä sekä historiasta. Tällä hetkellä tutkijana ajattelen yhtä aikaa, että informaatiota ja erilaista tietoa tutkittavan aiheen laitamilta tulee kuultua ja kerättyä turhankin kanssa, mutta toisaalta pääsen tässä tehtävässä mielettömälle nuorisotyön aitiopaikalle saaden kokemuksia eri puolilta Suomea. Vaikka tutkimuksen lähtökohta on tämän päivän liikkuvassa nuorisotyössä, tuntuu minusta siltä, että samalla syntyy myös nuorisotyön tämänhetkistä tilannetta kuvaava moniääninen aineisto – vähintäänkin melkoisen hyvä tilannekuva itselleni.
Osallistuvaa havainnointia tehdessä “heittäydy hetkeen” on hyvä ohje. Tämä kuva peräisin Mikkelin torin vierestä sähkökaapista.
Wauto-toiminnassa työntekijät puhuvat paljon siitä, että liikkuessa ja jalkautuessa pitää osata ”haistella, tunnustella ja olla herkillä” tilanteesta. Ollaanko nuorten omille paikoille, ”reviireille” mentäessä tervetulleita tilanteeseen vai saadaanko heiltä signaali, että olisi syytä jatkaa eteenpäin? Samaan tapaan etnografiaa, toimintaa havainnoiva tutkija on jatkuvasti tuntosarvet pystyssä. Samalla toimintaan osallistuen tutkija tarkkailee ympäristöä, painaa mieleen asioita ja yksityiskohtia, peilaa havaintoja tutkimusongelmiin uusia havaintoja samalla tehden, ihmettelee, kysyy ja kummastelee – samalla oppii koko ajan uutta.
Apunani kenttähavaintoihin käytän pohjalomaketta, jotta havainnoin ainakin tiettyjä samoja teemoja kaikissa paikoissa. Havainnoimalla tuotettu aineisto ja sen ylös kirjaaminen sekä tulkinta tapahtuu monien eri vaiheiden ja hetkien myötä. Se on moneen kertaan suodattunutta, kaikkea kun ei ehdi havaita, kaikkea havaitsemaansa ei pysty kirjaamaan ja kaikkea kirjaamaansa ei aina saa lopulliseen aineistoon. (Lahelma & Gordon 2007, 36; Lappalainen 2007). Muistiinpanot ovat kuitenkin tärkeitä ja niiden tekemiselle on varattava kentällä aikaa. Muistiinpanoaineisto nimittäin vie myöhemmin takaisin kentälle. Sanotaan, että ”oma ruumis muistaa kentän” ja kokemukseen on mahdollista palata. (Ruotsala 2005, 64.)
Käytännössä kentälle menoon, oloon, sinne asettumiseen ja sieltä poistumiseen liittyvät aina omanlaisensa haasteet. Tutkijan on virittäydyttävä ja orientoiduttava rooliinsa, vaikka kenttä olisikin itselle tuttu tai lähellä. (Ruotsala 2005, 48, 69). Kiinnitin ensimmäisellä kenttäreissullani huomiota siihen, mitä minulle tapahtui, kun olin ”virittänyt” etnografin silmälasit. Tuntui että ensimmäisenä aamuna havainnoin jo majapaikan aamiaisella. Seurasin muita majoittujia, perhettä viereisessä pöydässä suunnittelemassa päiväohjelmaansa, työntekijöiden tekemisiä ja näkymistä, ihmisten toisiinsa suhtautumista, koronaohjeistuksien noudattamista jne. Katseeni kohdistui herkemmin ympäristööni, sillä olin tullut kenttätöihin. (Olen kyllä muutenkin taipuvainen tarkkailemaan ympäristöä, mutta nyt tuntui, että voin tehdä sitä ikään kuin luvan kanssa). Tutkijan roolini aktivoitui ja se näkyi tietynlaisena tarkkaavaisuutena läpi päivän. Etenkin toimintaillassa olin skarppina (ehkä liiankin kanssa, kun esimerkiksi laitoin korvan taakse tiedon, että työntekijän täytyy seuraavana päivänä käydä palauttamassa eräät avaimet) ja painoin mieleeni erilaisia yksityiskohtia, joiden perusteella osaisin toimia tai puhua ”oikein” seuraavana päivänä. Ja voin sanoa, että tällaisen kokopäiväisen ympäristön tarkkailun päätteeksi olin totaalisen poikki! Haukan silmät ja pöllön pyörivä pää, nopea käsi kirjaamassa vihkoon huomioita, sen perään muistiinpanot ja kaiken kokeman yhteen koostaminen. Tiesin odottaakin, mutta tekemällä viimeistään opin: antoisat kenttätyöt vievät myös voimia.
Kotkassa kadun varrelta bongattu elämän – ja etnografiaa tekevän tutkijan ohje: “elä hetkessä”.
Wauto, Wautolla, Wautossa
Olen päässyt nyt kentälle kahteen kertaan ja olen saanut kokea itse, miltä Wauton kyydissä oleminen tuntuu. Ajomatkoilla minulle on näytetty paitsi paikallisia nähtävyyksiä myös erilaisia asuinympäristöjä ja olen saanut kuulla niistä nuorisotyöntekijöiden kertomana. Olen omakohtaisesti kyydissä kokenut, miten pitkiä taitettavat välimatkat ovat ja muodostanut käsitystä siitä, millaista on nuorten arki ja esimerkiksi paikasta toiseen liikkuminen haja-asutusalueilla.
Tutkijana olen kokenut ilahtumisen ja innostumisen hetkiä (”ahaa, tätä he siis tarkoittavat!”) kentällä niissä hetkissä, kun haastatteluaineistossa aiemmin kuultu on konkretisoitunut omakohtaiseksi kokemukseksi.
Olen kuullut Wauto-toiminnan yhteydessä eri yhteyksissä puhuttava siitä, kuinka Wautolla monille uutta on se, että nuorten kanssa kohdataan vain ja ainoastaan kahvikupin äärellä ilman muita ”härpäkkeitä”, pelejä tai aktivointia. Aito, kiireetön, läsnäoleva kohtaaminen on se juttu. Ja se riittää. Se tuntuu hyvältä ja on nuorille sekä aikuiselle merkittävää. Heinäkuisena iltana koen tämän itse. Istutaan retkituoleilla Wautolla kahvikupit käsissä kahden nuoren kanssa, ei ole kiire mihinkään ja nuoret puhuvat – ja puhuvat. Keskustellaan yhdessä aiheista laajalla skaalalla aina menneen kesän riparikokemuksista, terveelliseen ruokavalioon ja tulevaisuuden suunnitelmiin. Kenelläkään ei ole siinä hetkessä kiire pois. Myöhemmin kirjoitan kenttäpäiväkirjaan fiiliksistä: ”Jokin vuorovaikutustilanteessa oli erityistä, ihmeellisen nopea luottamuksellisuus. Koin, että onnistuin, vaikken edes tehnyt mitään, juttelin vaan, pidin nuoren kertomaa arvokkaana, kuuntelin aika tarkkaan ja osasin varmaan tarttua johonkin.”
Muun tutkimusaineiston tueksi koostan siis kentiltä omia havaintojani Wautosta, Wautolla liikkumisesta ja olemisesta sekä Wautossa kohtaamisesta ja toimimisesta. Tässä yhteydessä on syytä pitää mielessä, että tutkijan raportoima kenttä on tutkijan konstruktio, joka koostuu vuorovaikutuksesta ja aineistontuotannosta kentällä sekä aineiston kirjoittamisesta muistiinpanoiksi. Se on yksi mahdollinen versio sosiaalisesta todellisuudesta, tutkijan läpi suodattuneena. (Lappalainen 2007, 114.) Tässä vaiheessa tutkimushanketta kokemuksia eri kentiltä ei ole vielä kertynyt liiaksi, minkä vuoksi yleistyksiä ja tulkintoja, jotka myös siellä kentällä konkreettisesti toimivat ammattilaiset tunnistavat ja allekirjoittavat ei voi vielä tehdä. Alkuun on kuitenkin jo nyt päästy, mutta valmista ei vielä ole. Uudet kenttäkokemukset odottavat – myös siksi, että voin aidosti ymmärtää mistä liikkuvassa työssä ja Wautoissa on kyse, ja sitä myöten myös pyrkiä kuvaamaan sitä paremmin muille.
Lähteet:
Lahelma, Elina & Gordon, Tuula 2007. Taustoja, lähtökohtia, ja avauksia kouluetnografiaa. Teoksessa Lappalainen, Sirpa; Hynninen, Pirkko; Kankkunen, Tarja; Lahelma, Elina; Tolonen, Tarja (toim.). Etnografia menetelmänä. Lähtökohtana koulutuksen tutkimus. Tampere: Vastapaino, 17–38.
Lappalainen, Sirpa 2007. Havainnoinnista kirjoitukseksi. Teoksessa Lappalainen, Sirpa; Hynninen, Pirkko; Kankkunen, Tarja; Lahelma, Elina; Tolonen, Tarja (toim.). Etnografia menetelmänä. Lähtökohtana koulutuksen tutkimus. Tampere: Vastapaino, 113–133.
Ruotsala Helena 2005. Matkoja, muistoja, mielikuvia – kansatieteilijä kentällä. Teoksessa Korkiakangas, Pirjo; Olsson, Pia & Ruotsala, Helena (toim.) Polkuja etnologian menetelmiin. Ethnos-toimite 11. Ethnos ry: Helsinki, 45–76.
Tämä blogikirjoitus on käsitelty hankkeen blogitoimikunnassa.
